On syksy, on kirjojen aika.

Syksyllä ihmisissä herää uusia aikeita. Viriää halu paneutua, edes johonkin. Syksyllä ihmisiä kiinnostaa. Herää tarve herättelylle. Katse kohdistuu kirjallisuuteen. Innoissaan kirjabloggarit pinoavat uutuuskirjoja vintagekahvikupin viereen. Järjestetään paneelikeskustelu. Kaunokirjailija kutsutaan lukupiirin vieraaksi. Häntä haastatellaan. Hänen uusi kirjansa on pantu pöydälle pystyasentoon. Kansi on yleisöä kohti. Kirjailija vaikuttaa helpottuneelta. Hän on tosin jo löytänyt neljännenkin lyöntivirheen eikä enää uskalla raottaa kantta. Lehtikuvaaja katsoo häntä etsimen läpi ja kuvaa hänet julkisuuteen. Kirjailija on harjoittanut ammattiaan koko kevään ja kesän ja sitäkin ennen jo kuukausia; aika alkukeväästä elokuulle oli pelkkä toteutusvaihe. Ei silti voi sanoa hänen ”työskennelleen väsymättä”. Hän oli hyvin väsynyt jo aloittaessaan. Se ei hänen ”ammatissaan” ole työnteon este vaan olosuhde.

Tai ehkä suunta: uupumuksen tiellä kohti lopullista romahdusta! kohti loppuunpalamisen, tyhjenemisen pistettä! Useimmilla kirjailijoilla se osuu yksiin elintoimintojen lakkaamisen ja sydämen pysähtymisen kanssa. Siunauksellisesti! Ellei todellista onnea sittenkin ole luovuuden sammuminen ajoissa, vaietuksi tuleminen, riivaajan poistuminen vielä elävästä ja aistivasta ruumiista? Tuleeko kirjoittamisen halua ikävä, kun sen kerran kadottaa? En tiedä. Todelliset vaikenijat ovat hälyttävän harvinaisia. Se kertoo jostakin, taudin vakavuudesta ja sitkeydestä ainakin.

Mutta nyt, syksyn mustuessa, on kilistelyn ja taputusten, julkkareiden ja puheensorinan aika.

Viimein! On kirjamessusyksy, kirjailijoiden ilmaistöiden sesonki.

Se on kirjailijantyön näkyvä osa eli paskavuoren huippu.

Sillä ilmaistyötä myös ne kaikki kuukaudet näkymättömissä näppäimistön äärellä olivat.

Kirjamessut on mitätön ja raskas tapahtuma, mutta ne ovat merkinneet tärkeää kohtaa elämässäni jo vuosien ajan. Olen vähintään viidentoista vuoden ajan osallistunut joka syksy sekä Turun että Helsingin messuille. Tekemäni ilmaistyön määrä olisi euroissa ilmaistuna neli- eli ellei viisimerkkinen. Ilmaisia kahveja, kaljoja ja jopa lounaita olen myös nauttinut, niukanlaisesti tosin; vasta noin kymmenen vuoden messuilun jälkeen tajusin, että olen oikeutettu menemään ”taukotiloihin”, joissa on ilmaista kahvia. Alussa messut olivat vain Turussa. Vasta kun esikoisteokseni Modernin elämän maalari ja muita kirjoituksia ilmestyi vuonna 2001, alettiin markkinoita viettää myös Helsingissä. Silloin minulla vielä oli intoa. Nyt on pelkkä tottumus jäljellä. Kaksien kirjamessujen välisenä aikana syksy vakavoituu. Mutta tämän huomaa vasta jälkimmäisten mentyä. Silloin, kellonsiirron ja vainajien päivän tienoilla, pimenee lopullisesti.

Varsinkin ennen vanhaan kirjamessuille pääsi puhumaan vastavalmistuneesta kirjastaan rentona, helpottuneena ja ilman paineita. Nykytendenssinä on luopua uuden kirjan sisältöä ja muotoa koskevista tylsistä perushaastatteluista ja panna kirjailijat oikeisiin töihin: pohtimaan talouden, ilmastonmuutoksen, digitalisaation ja etiikan kysymyksiä rakentavassa hengessä, onhan heidän kirjoissaan mainittu Greta Thunberg, finanssikriisi ja sana ”toivo”. Esiintymispalkkio luonnollisesti maksetaan vain haastattelijalle. Muuthan ovat vain mainostamassa itseään.

On vuosi Häviöstä.

Ääni kellossa on muuttunut vain vähän. Puhun yhä kauempaa, ilma ympärilläni on yhä harmaampi kivi. Halkeama kellossa on pidentynyt, ruumispino päälläni on kasvanut.

Tarina on vanha. Mutta se jatkuu samana.

En kestäisi kuulla yhdenkään Jenni Haukion tai muun hyväntahtoisen hyväosaisen, en ainoankaan kirja-alan voimahahmon, puhumassa kauniisti kirjallisuuden tärkeydestä ja hyvää levittävästä vaikutuksesta. Kirjallisuus on paskassa seisten tehty. Paskassa seisten sitä pitää myös ylistää, jos ei ylistämättä voi olla.

Se itsessään on kuitenkin muuta kuin paskaa. Se on sillä tavalla harvinaista. Tässä on kirjallisuuden oikeutus. Kaikki on paskaa, paitsi kusi ja taide.

Miksi kirjoitin Häviön?

Luullakseni kerroin sen jo kirjassa, mutta kertaan: halusin kirjoittaa mahdollisimman realistisen ja seikkaperäisen raportin elämäntavasta, omastani, joka jatkuvasti ällistyttää myös itseäni – eikö sen voisi kuvitella ällistyttävän ja kiehtovan vielä enemmän niitä, joille se on vieras? Juuri näille kirjoitin, en kohtalontovereilleni (joista toki moni on saanut Häviöstä katkeraa lohtua, mikä taas ilahduttaa minua, edelleen samassa sävyssä).

Teen hellittämättä työtä, joka vaatii perusteellista ajattelua ja taitoja, joiden opettelussa on kulunut vuosikymmeniä. Ansaitsen vähemmän kuin pitkäaikaistyötön.

Vaikka minulla on vakaa ammatti, jossa menestyn, lähes joka kerta lähikaupassa asioidessani ajattelen, että minun pitäisi olla tekemässä samaa työtä kuin kassahenkilö. Kun näen kirjastossa siivoojan sulkemisajan jälkeen, ajattelen, että minun pitäisi olla hän. Mutta en tiedä, pystyisinkö edes noihin töihin. Ei minusta olisi McDonald’sin keittiöön. Koko aikuisikääni on leimannut epäämätön, kouriintuntuva kokemus ja tarkka havainto, ettei ns. työelämällä ole minulle käyttöä. Se ei halua minua. Olen ihmissaastaa sen silmissä, turha, kartettava. Olen taiteilija. Taitoni ovat käyttökelvottomat. Toisin kuin Häviössä vihjailin, en osaa edes soittaa Metallicaa pakaroillani. Jopa viihdearvoni on olematon.

Työstä kieltäytyminen (suuri morrisseylainen teema muuten) on helppoa sille, josta työ ei ole kiinnostunut.

Kaikki tähän irvokkaaseen tilanteeseen liittyvät katkerat yksityiskohdat ovat tärkeitä. Erinomaisena ja paljon puhuvana esimerkkinä ovat apurahojen MYEL-vakuutukset, jotka otettiin käyttöön kymmenisen vuotta sitten. Järjestelmä on koko tänä aikana – jolloin olen siirtänyt tietylle eläkefirmalle tuhansia ja taas tuhansia euroja elämiseen tarkoitettuja apurahojani – tuottanut minulle vain harmeja, vaikeuksia ja akuutin hädän tunteita. Täydellisen vieraantumisen tunteen puolestaan tuottaa havainto, että monet ns. hyvät ihmiset, ”kulttuurialan toimijat”, ovat lujat uskossaan MYEL-järjestelmän ihanuuteen. Käsketään olemaan kiitollinen siitä. Minulla ei ole vähäisintäkään luottamusta siihen, että saisin koskaan minkäänlaista vastiketta suorittamilleni tilisiirroille. Ajatus eläkkeelle jäämisestä jossakin (missä?) iässä on minulle yhtä absurdi kuin kiinalaiseksi – tai pakasteherneeksi – muuttuminen 64-vuotissynttäreilläni. Ajattelen myös olevani Suomen sosiaaliturvan piirissä ilman MYELiäkin. En todellakaan tiedä, mitä otan ottaessani MYEL-vakuutuksen. Siihen asti, kunnes joku ystävällinen suostuu normaalein suomen sanoin selittämään, mistä on kysymys, katson oikeudekseni vihata koko MYEL-järjestelmää sydämeni kyllyydestä.

Apurahajärjestelmässä on tapahtunut toinenkin muutos sinä aikana, kun olen apurahoja hakenut ja saanut (eli kahden viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana; viimeiset viisitoista vuotta olen saanut niistä lähes kaiken toimeentuloni). Kun nuorena ryhdyin apurahakerjäläiseksi, yleinen ymmärrys oli, että niitä annetaan ansioiden perusteella. Siksi ensimmäisiin apurahahakemuksiin oli tärkeää oheistaa arvovaltaisten suosittelijoiden kirjeitä, joissa vakuutetaan, että tämä henkilö kelpaa haluamaansa tehtävään, vaikkei olekaan vielä saanut tilaisuutta todistaa sitä. Mutta sitten kun julkaisuluetteloa alkaa olla, se itsessään toimii kelpoisuuden merkkinä, toisin sanoen todisteena kasvavasta ammattimaisuudesta. Kirjastoapurahan nimi oli ennen kirjastokorvaus, ja sitä sai ilman ”työsuunnitelmaa”. Juuri kirjastokorvausjärjestelmä selittää ”valintojani” uuden vuosituhannen alussa. Kun olin tehnyt muutaman suomennoksen, opin luottamaan siihen, että edes jotain rahaa (ts. palkkaa) saan kirjallisesta työstäni joka kevät. Sitten otettiin käyttöön sana ”kirjastoapuraha” ja hakemuksessa alettiin vaatia työsuunnitelmaa. Toisin sanoen oma ammattimaisuus oli joka kerta uudelleen todistettava. Lisäksi oli aina keksittävä uutta tekemistä, mikä puolestaan on johtanut kasautuviin ja alati kasvaviin työmääriin: kun lupaa apurahalautakunnille ja sitten kustantajille tekevänsä sitä ja tätä siihen ja siihen päivämäärään mennessä, paineet kasvavat, ja sitten rahat loppuvat – tietenkin ennen kuin työt – eli on tehtävä uusi hakemus ja keksittävä uusi suurhanke.

Entisestä poiketen kirjantekijöille maksetaan nykyään lainauskorvausta. Sen saa hakematta ja siis myös suunnitelmatta. Mutta järjestelmä suosii suosittuja. Oma lainauskorvaussummani on usein merkittävä, sillä vaikka kirjojani luetaan vähän verrattuna keneen tahansa romaanikirjailijaan, niitä on jo iso pino.

Suuri muutos on siinä, että apurahoja myönnetään vuosi vuodelta selvemmin projekteihin, tempauksiin, koviin vetoihin ja kuumiin kohahduksiin, ei niinkään ammattimaisen taiteenteon mahdollistamiseen. Niitä myönnetään suunnitelmien eli puheiden, ei ansioiden eli tekojen perusteella. Järjestelmästä on tullut arvaamaton ja hermostunut. Se ei enää perustu luottamukselle eikä ammattimaisuuden arvostukselle vaan lapselliselle toiveelle, että joku jossakin keksisi pelastuksen – äkkiratkaisun kaikkeen – romuttaisi tämän toivottoman paskan ja rakentaisi paratiisin tilalle.

Sellaiseen kyllä pantaisiin kaikki panokset!

Häviö oli suurmenestys. Siitä tehtiin kaksi painosta.

Keväällä saamani myyntitilityksen mukaan kirjaa oli siihen mennessä myyty 867 kappaletta. Olen tähän mennessä tienannut teoksellani noin 2 100 euroa. (Graafikolle voidaan maksaa suunnilleen sama summa jonkin kirjan ulkoasun ja taiton tekemisestä.) On luonnollista ja väistämätöntä, että myynti on nyt jo lähes lakannut. Häviön hetki on ohi. Ehkä silti ensi keväänä saan vielä satasen? (Tunnustuskirjasta, joka ilmestyi vuonna 2013 ja oli sekin kahden painoksen megahitti, sain vielä tänäkin vuonna parikymppiä. Sitä oli todellakin myyty vuonna 2018 yli yhden kappaleen kuukausitahtia!)

Jokainen ”alasta” jotakin tietävä kuitenkin tietää, että lähes saman summan olisin saanut, vaikka Häviötä ei olisi kukaan huomannut.

En ole kovin valppaasti seurannut keskustelua, jota Häviö herätti. Minulla ei ole sellaiseen mitään erityisvelvollisuutta. En ole käynyt lukemassa Hesarin vuoden takaisen haastattelun kommenttiraitaa, jota ystäväni yhä muistelevat hersyvästi kuin ikivihreää sketsiä.

En ole viitsinyt lukea Heikki Pursiaisen (äärioik.) uutta kirjaa, jossa kuulemma kokonaisen luvun verran tallotaan kaikkea Häviössä esiteltyä ja ajateltua. Ymmärrän Pursiaisen loukkaantumisen. Ei ole miellyttävää, kun oma typeryys kiinnitetään nuppineuloilla julkiselle paikalle. Tiedän tunteen.

Toimittaja Tuomas Karemo, joka on mukava ja naseva, taas loukkaantui siitä, että ilmaisin median raaka-aineena olemisen herättämiä tuntemuksiani. Karemo on haastatellut minua pari kertaa. (Herran tähden, olen ollut saunassakin hänen kanssaan!) Mutta nyt, joskus viime talvena, hän ilmoitti ”vihaavansa” minua tykkäyksiä anelevassa o tempora -kolumnissaan, jossa lueteltiin samastuttavia ärsyyntymisen aiheita.

Kaappasin Häviössä käyttööni järkyttävän sana ”taiteilijapalkka”.

Minulla ei ole hajuakaan, mitä sellaisella sanalla nykyään tarkoitetaan. Olen nähnyt kylmäävän sanaparin ”kilpailtu taiteilijapalkka” jossakin taidehallinnon tekstissä tai tiedotteessa, enkä tahdo tietää enempää. Minä tarkoitin taiteilijapalkalla pitkiä apurahoja, joita myönnetään runsaasti ja ammattimaisuuden perusteella, vaatimatta työsuunnitelmaa ja budjettia loppuelämän ajaksi. Näin ihmisen ammattina voisi olla taiteilija. Käsittääkseni suunnilleen tätä taiteilijapalkalla tarkoitettiinkin julkisessa keskustelussa joskus muinoin, ehkä 1980-luvun puoliväliin saakka. Sitten ajat muuttuivat. Missään ei enää ollut yhtään rahaa.

Taiteellisen työn palkattomuus on nykyään graniitinluja normi. Monet hyväosaiset taiteilijat itsekin pitävät siitä kiihkeästi kiinni.

Olen saanut myös yksityistä palautetta.

Hämmentävimmässä viestissä todettiin painokkaasti, että täytän kaikki kriteerit, joiden perusteella kuka tahansa suomalainen nykyihminen kuuluu ”keskiluokkaan”.

Minulla leikkasi tyhjää. Jos nelihenkinen perhe, jonka yhteen lasketut vuositulot ovat hyvänä vuonna reilusti alle 30 000 euroa, kuuluu ”keskiluokkaan”, siis ”hyvin toimeentuleviin”, on koko sana vain harmiton identiteettitermi tai haukkumasana. Ehkä niin jo onkin? Häviössä pyörittelen vanhaa pohdintaa ”kulttuurisen pääoman” ja taloudellisen aseman epäsuhdasta, mutta ehkä asia on jo ratkaistu? ”Keskiluokka” on vain kuvaileva yhteisnimitys ihmisille, joilla on kirjahylly tai auto tai molemmat. Rahoja ei katsota.

Pari päivää sitten silmäilin kirjailija Ossi Nymanin haastattelua, jossa hän yllättäen, aivan samaan tapaan, depolitisoi sanan ”keskiluokka”. Voi kuulla, kuinka merkitys hupenee sanasta kuin kraanasta valuen: ”Nyman itse kokee kuuluvansa nykyään keskiluokkaan, vaikka arveleekin elävänsä virallisen määritelmän mukaan köyhyysrajan alapuolella.” Lainaus on epäsuora. Ajatuksen kierous ei johdu siitä.

Kuitenkin Häviöstä kirjoitettiin myös pari niin kaunista tekstiä, että kaikki kollegani ovat ikuisesti kateellisia. Kirja, joka synnyttää toisia tekstejä, toisia kirjoja, ei voi olla sairas tai heikko tai turha. Tästä olen onnellinen. Montako hienoa, läheltä koettua tai repivää tekstiä tullaan näkemään Jari Tervon uudesta kirjasta, jota varmaankin myydään nyt kirjamessuilla jätesäkeittäin? Tai kaikista vanhoista Tervoista yhteensä?

Ilmoitin Häviössä oikean tilinumeroni. Muutamia tilisiirtoja on kirjattu.

Tämä on ollut vaikein piirre kirjan jälkivaikutuksissa. Tarkoitan hyväntahtoisten normaalituloisten auttamisenhalua.

Häpeän sitä, että olen tuonut kurjuuteni julki. Häpeän sitä, että tein sen sanataiteen keinoin, en yhteiskunnallisin keskusteluin tai yksityisesti yhteiskunnalle, numeroin ja selvityksin. Tavoittelin siis vaikutusta, en totuutta. Häpeäkseni onnistuin tavoitteessani.

Säälin ja hyväntekeväisyyden kohteena oleminen on orjuuttavaa. Toisaalta tarvitsen jokaista almua. Millainen kerjäläinen suuttuu ja protestoi saadessaan vain kuusi euroa? Hänellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin kiittäminen. Sitä paitsi pystyn kuudella eurolla helposti ruokkimaan perheeni vähintään yhden päivän ajan.

Apurahakoneisto ei ole reagoinut Häviöön säälien. Senkin ymmärrän hyvin. Väärin kerjätty! Sille joka näyttää surkeutensa ei ainakaan anneta. Apurahamaailmassa pitää kerjätä pullistellen, ei nöyristellen. Viimeksi vuonna 2010 sain vähemmän kirjastoapurahaa kuin tänä vuonna. Nyt sain alle puolet viimevuotisesta summasta, vaikka tein hakemuksen tavallista huolellisemmin ja olen työskennellyt maanisesti viimeiset neljä vuotta; olen julkaissut vähintään kaksi kirjaa vuodessa.

Taiteilija-apurahaa koskien Taikelta tuli tavanomainen vastaus. Ensi vuosi, joka alkaa kohta, on läpitunkemattoman hämärän peitossa. Luotan Herran pöytään, kuten aina.

Ehkä minun olisi vain nieltävä ylpeyteni ja ruvettava treenaamaan ”Enter Sandmania”. Ensin se voi toki tuntua vaikealta. Mutta harjoitus tehnee luisevapyllyisestäkin mestariläpsytteljän?

Liberon päätoimittaja Joonas Pulkkinen teki äskettäin lehteensä jutun taiteilijoiden toimeentulosta. Hän haastatteli siihen minuakin. Jutussaan hän muistutti Marxin keksimästä sanasta ”ryysyproletariaatti”. Se tarkoittaa ihmisiä, joiden kaikki aika ja voimat menevät silkkaan elossa pysyttelyyn. Siksi he eivät kykene luokkataisteluun. He ovat pelkkiä typeriä eläimiä.

Mutta mikä pahinta, he ovat valmiita myymään itsensä pääomalle milloin tahansa ja melkein mistä hyvänsä summasta, ryhtymään ”taantumuksellisiin vehkeilyihin”.

En kuulu ryysyköyhälistöön. En näe nälkää. Ja peräti parikymmentä prosenttia kapasiteetistani on varattu kirjallisuuden tekoon! Mutta niin kyvytön ”taisteluun” olen, että Marxin analyysi osuu. Vihaan kokoomusta – käytän sanaa kuvaannollisesti, mutta en täysin – yli kaiken, mutta jos kokoomus tulisi ja ehdottaisi minulle yhteistyötä setelinippu kourassa, olisin oitis valmis aivan mihin vain saadakseni setelit. Sillä se – persposkien läpsyttely arvonluonnin ketjun osana – olisi varmasti leppoisampaa kuin lumpunkerääminen.

En yllättyisi viestintätoimiston rekrytointiyhteydenotosta. Minulla on kone, jolla voidaan valmistaa sanoma.

Miksi en valmistaisi sanomia, joista joku maksaa hyvin?

Olen nähnyt sen tapahtuvan muille ihmisille.

Mitä olen Häviön jälkeen tehnyt? Millä tavalla olen harjoittanut ammattiani – tai ehkä ennemmin: toteuttanut luontoani?

Ainakin olen ollut silmittömän ahkera.

Talvella ja keväällä, kun minun olisi jo pitänyt tehdä paria muuta kiireellistä ja isoa työtä, askartelin Kiellettyjen runojen parissa.

Käsittämätöntä kyllä, sain tuon pöyristyttävän työmäärän tehtyä. Julkaisussa on kuusi Baudelairen runoa, ne, jotka kiellettiin vuonna 1857. Mutta ne ovat pelkkä kova ydin. Teos sisältää myös Elina Merenmiehen kuvitukset ja Samuli Kristian Saastamoisen ääniteokset. Suunnittelin ja valmistin koko esineen melkein yksin. Tein niitä olohuoneessamme kaksisataa kappaletta. Runot painoin Olli-Pekka Tennilän kanssa Kuopiossa, hänen Heidelbergillään.

Kielletyt runot on taiteilijakirja. Se on siis esine, jonka vastaanottoon suomalaisella kirjallisuus- tai muullakaan instituutiolla ei ole kykyä. Melkein kukaan ei tiedä, mikä taiteilijakirja on.

Miten esimerkiksi kirjoittaa arvio teoksesta, jossa kartonki- ja paperilaadut, taittoluun käyttö, liimasaumat, arkin mittasuhteet, paperin kuitusuunta, valittu kirjaintyyppi ja kirjakkeiden kunto (valitsimme kuluneen Bodonin) ovat yhtä merkityksellisiä asioita kuin sanavalinnat tai säejaot suomennetuissa teksteissä?

Kun teoksen googlaa, on tuloksissa linkki Goodreads-nimiselle sivustolle, jossa se on saanut kolme tähteä. Tähän vastaanottoon on tyydyttävä. Enempää ei ole tiedossa.

Olen vuoden mittaan tehnyt myös uuden tavallisen kirjan. Käsikirjoituksen jättöajaksi oli sovittu vappu, mutta juhannuksen tienoilla olin Jyväskylän Kirjailijatalossa ”munkinkammioresidenssissä” kirjoittamassa sitä. Tarvittavasta tekstimassasta oli silloin koossa alle puolet. Kun taloon pöllähti pari runoilijaa viinipullon kanssa, kieltäydyin viinistä mutta suostuin keskustelutuokioon. Kun kerroin tekeväni syksyllä ilmestyvän kirjani ”lapiotöitä”, näin myötätuntoisen kauhun Kristian Blombergin silmissä.

Suomen kansa ja kirjallisuus eivät ole tätä kirjaa pyytäneet, mutta eivät ne sitä myöskään ansaitse.

Ehkä siitä ei tämän enempää kuullakaan, koska siinä ei ole yhtään virkettä, jonka Ronja Salmi ymmärtäisi. Se ei myöskään ole romaani, eikä siis oikein mikään kirja. Se ei sisällä ”tuhansia tarinoita” eikä ”kerronnan mestaruutta”. Sen nimi on Kolme pyhää. Sen sisältö on masentava, niin kuin pyhien elämä on.

Mitä järkeä? Häviön typerä retorinen kysymys. Miksi järkeä pitäisi olla?

Käyttäydyn lajityypillisesti, en järkevästi. Tässä yhteydessä käytin sanaa ”riivaaja”.

Heti kun olin saanut kirjan pois käsistäni aloin askarrella muuta. Kuukausia tai oikeastaan jo vuosia olen haaveillut tekeväni jotain Lencolleni – levysoittimelleni, josta kirjoitin kymmenen vuotta sitten, suuruuteni aikoina, pienen tilaustekstin Hesariin, kun piti kertoa mitä ”rakastaa”. Laite on ollut jo monta vuotta hirveässä kunnossa. Nyt rupesin rakentamaan sille koivuvanerista uutta runkoa eli plinttiä. Plintti valmistui, ja siitä tuli melkein täydellinen. Lisäksi uusin kaikki virta- ja äänijohdot. Hankin uuden vahvistimen. Restauroitu levysoitin tuottaa minulle valtavaa iloa. Rahoitin projektin apurahalla, joka oli tarkoitettu muuhun, mutta toisaalta: se, mihin raha oli tarkoitettu, ei etenisi euroilla yhden kirjaimen vertaa. Lencoa varten jouduin asioimaan liikkeissä ja tekemään hankintoja.

Levysoitin on ollut vuosikymmeniä tärkeimpiä jokapäiväisiä sähkölaitteitani. Olen 46-vuotias. Nyt minulla on ensimmäisen kerran elämässäni levysoitin, joka toimii.

Kolmiulotteisten muotojen hahmottaminen ja askartelu, materiaalien käyttäytyminen ja se, miltä ne tuntuvat käsissä ja miten ne välillä tottelevat, on ihanaa. Nautin siitä säädyttömän paljon.

Mutta pian sanat alkavat taas vetää puoleensa. En voi vastustaa niitä. Rakennan niistä ajatuksia kuin pieniä taloja, ja ajatuksista teen kaupunkeja, kirjoja.

Tarve on myös psykologinen.

On asioita, joiden ilmaiseminen ja joista puhuminen arkielämässä on liian vaikeaa, liian tuskallista. Tai se ruhjoisi liikaa. Koko lähiympäristö vaurioituisi peruuttamattomasti. Kirjoittaminen on sitä kun ei voi vaieta, vaikka pitäisi. Sitä varten kaikki taide on. Mutta yksilöissä on suuria eroja. Jotkut voimayksilöt pystyvät puhumaan ”vaikeistakin asioista” – vaikka läheisilleen, vaikka kesken tavallisen torstain! Jotkut taas elävät elämänsä melkein mykkinä. Heille suorakin on monimutkaista ja selväkin sameaa. Heille taide voi olla ratkaisu.

Taiteilijat näyttävät elämässään usein paskapäiltä ja pelkureilta, emmekä pidä heistä enää. Olemme jo pari vuotta kuunnelleet taiteilijamyyttien luhistumisen ihanaa ryminää.

Mutta taiteessaan he sentään yrittivät olla ihmisiksi tai etsiä yhteyttä. Yrittivät edes! Tällaista voisi yrittää sanoa.

Mutta ei, ei mene läpi, ei enää.

Minäkin olen kurja ja halveksittava ihminen. Älkää katsoko minua. Katsokaa Kiellettyjä runoja ja Kolmea pyhää, jos on pakko tänne päin katsoa.

Lencoani saatte tulla katsomaan, jos olette ystäviäni. Se on parasta mitä olen pitkään aikaan tehnyt.

Antti Nylén
24.10.2019