Tunnustuskirja oli tilaustyö. Yritän siinä selvittää uskonnollisia vakaumuksiani, mistä ne tulevat ja mihin ne ehkä johtavat.

2010-luvun alun ”uskontokeskustelu” oli vuonna 2013 Suomessa jo laimenemaan päin. Uusateismin huippuhetki, vapaa-ajattelijoiden tempaus Kolmen sepän patsaalla Helsingissä – tuolloin minkä tahansa ”uskonnollisen” teoksen, kuten Danten Jumalaisen näytelmän tai raamatun sai vaihtaa pornolehteen – nähtiin jo vuonna 2010, ja Kari Enqvistin toistaiseksi viimeinen uskontoa päivittelevä proosateos ilmestyi 2012. Nyttemmin ”uskontokritiikki” on typistynyt lähinnä islamofobiaksi ja yhdistynyt uuteen rasismiin, joka ei enää katso ”rotua” vaan ”kulttuuria”.

Siitä olen iloinen, etten ruvennut kirjoittamaan vielä myöhemmin, sen jälkeen, kun löysin Juhani Rekolan esseet (joista kirjoitan Kauhun ja ulkopuolisuuden esseissä). Jouduin itse ja aivan yksin keksimään selityksiä sille, miksi uskossa yhä on jotain järkeä.

Kannen kosmista yksinäisyyttä kuvaava valokuva on viimeisiä kuvaamiani Polaroid 669 -ruutuja. Tein siitä ns. transfer-kuvan vasta sen jälkeen kun positiivi oli kokonaan kehittynyt.