Peel-apart koostuu 64 valokuvasta, jotka on tehty pakkafilmimateriaaleilla ja monilla erilaisilla kameroillla.

Polaroid esitteli tämän pikafilmiformaatin (Type 100 tai ”peel-apart”) vuonna 1963. Kaupalliset valokuvaajat käyttivät materiaalia koevalotusten tekemiseen studio-oloissa, taiteilijat tyypillisesti projekteissa, joissa oli tärkeää saada koko prosessi omiin käsiin, ohi laboratorioiden ja vedostajien. Luonnollisesti myös vedosten uniikkius (tiettyjä filmityyppejä lukuun ottamatta pakkafilmi ei antanut kuvaajalle vedostettavaa negatiivia) oli taiteen kontekstissa merkityksellinen piirre.

Kun Polaroid lakkautti koko filmituotantonsa vuonna 2008, jäljelle jäi kolme Fujifilmin valmistamaa filmityyppiä. Niistä viimeinen, värifilmi FP-100C, lakkautettiin vuonna 2016.

Kirjassani materiaali esiintyy näinä viimeisinä vuosinaan. Käyttämäni Polaroid-materiaalit ovat jo vanhentuneita ja ”värivikaisia”. Uusimmat kuvat ovat vuodelta 2016.

Hyvästelen kirjallani tämän filmiformaatin, joka oli yksi valokuvauksen lähes 200-vuotisen historian ihmeellisimmistä ”kukinnoista”. Se oli kuin äärimmäisen pitkälle erikoistunut kasvilaji, joka kykenee kasvamaan ja menestymään sademetsän loputtoman monimuotoisessa ja ravinteikkaassa ekosysteemissä mutta kuihtuu nopeasti ympäristön köyhtyessä. Valokuvauksen läpikotainen digitalisoituminen vuosituhannen vaihteessa jätti erittäin monimutkaiseksi kehittyneen teknisen infrastruktuurin toisaalta rapistumaan, toisaalta uuden aikakauden keräilijöiden ja keksijöiden pengottavaksi.

Analogis-kemiallisen valokuvauksen ”jääminen historiaan” tulee näyttämään, miten ihmiskunta on kykenevä paitsi keksimään hämmästyttäviä tekniikoita ja menetelmiä, myös unohtamaan ja hylkäämään niitä varsin nopeasti. Jos ”edistyksen” idea sisältää vanhan hylkäämisen pakon, koko idea asettuu outoon valoon. Eikö se silloin seiso sortuvalla, hupenevalla pohjalla?

Voi tosin käydä toisinkin. Sattumalta Peel-apart (joka oli pari vuotta tekeillä) valmistui samaan aikaan pakkafilmiformaatin uuden manifestaation kanssa. One Instant on Kickstarter-projektina alkanut teknis-taiteellinen performanssi, joka herättää pakkafilmiformaatin uuteen eloon täysin uudenlaisena: kymmenen kuvan sijaan kotelossa on vain yksi valotettava ruutu. Nähdäkseni One Instant on ennen kaikkea muistamisen ele. Missään tapauksessa se ei pyri tekemään vuosien 1963–2016 teknistä ihmettä uudelleen. Sademetsä on kaadettu. Mutta jäljellä on ehkä pieni puutarha?

Minua kiehtovat juuri tekniikan, teollisuuden ja taiteen leikkauskohdat, joissa luovuutta eivät vielä olennaisesti kahlitse talouden realiteetit. Tietyssä mielessä tämä ihanne toteutuu myös Peel-apartissa. Toisin kuin perinteiset, isot ja näyttävät offset-painatetut valokuvateokset, se on syntynyt melko vähin resurssein. Ajattelenkin, että digipainotekniikka, joka mahdollistaa pienten editioiden tekemisen suhteellisen halvalla, voisi synnyttää uudenlaista valokuvakirja- ja taidejulkaisukulttuuria.

Peel-apart kuuluu uuteen Luova Photo Books -valokuvakirjasarjaan, jossa julkaistaan valokuva- ja muiden taiteilijoiden pienimuotoisia teoskokonaisuuksia. Ulkoasu on yhtenäinen: kaikissa on typografisesti samanlainen mutta erivärinen kluuttikansi, ja sisältö rakentuu kuvasarjan varaan. Lopussa on pieni jälkisana (englanniksi). Omaan kirjaani kirjoitin sen itse (ks. jäljempänä). Kirjat kustantaa ja tuottaa Sörnäisissä toimiva tulostus- ja kehystysfirma Luova.fi. Graafisen sunnittelun on tehnyt Juha Nenonen. Kirjaintyypit ovat Underwaren suunnittelemat Dolly ja Auto.

Kirjat on toteutettu digipainotekniikalla ja liimasidottu. Jokaiseen niteeseen sisältyy myös museolaatuiselle paperille tehty pigmenttivedos, jonka voi halutessaan irrottaa kirjan välistä (sivun sisäreuna on perforoitu). Vedos on numeroitu ja signeerattu. Editiot on rajattu 300 kappaleeseen.

Peel-apart on yksi kolmesta sarjan avaavasta julkaisusta. Kaksi muuta ovat Mika Taanilan Black and White Movies ja Martti Jämsän Ruutinkoski.

Kirjat ovat myytävänä Luovan nettikaupassa.

IN ENGLISH

Peel-apart is a collection of 64 peel-apart or Type 100 instant prints, made with various cameras and materials, such as Polaroid 669 and Fujifilm FP-100C.

I’d like to describe Peel-apart as a ’family album with something gone wrong’. The subjects are often intimate, but it is the esthetic qualities that make these prints special, even for me.

The book is a record of the last few years of the packfilm format, which became extinct in 2016 as Fujifilm discontinued its (and the world’s) last remaining peel-apart film, FP-100C.

It should be noted, however, that my book was coincidentally published at the exact same time as One Instant was launched. One Instant is a radical reinvention of packfilm by a Viennese analog workshop Supersense. This super-exciting project brings hope that what has been rejected is not necessarily forgotten.

Peel-apart belongs to a new photobook series called Luova Photo Books. It is one of three initial publications in the series, the other two being Mika Taanila’s Black and White Movies and Martti Jämsä’s Ruutinkoski. The books are digitally printed at Luova, Helsinki. Each book contains a pigment print made on Museo Silver Rag paper. All prints are signed and numbered, with a perforated edge. Edition of 300 copies. Graphic design by Juha Nenonen. Books are on sale at Luova’s website.

Below is the short explanatory text from my book:

A Love Affair

“Camera and tape recorder, carry me far away from the intelligence which complicates everything.”

These are film director Robert Bresson’s words in his book Notes sur le cinématographe (1975).

The “cinematographer” was Bresson’s own term for his instrument, which was split in two functions: the camera was used to capture images, the tape recorder was for sound. These two machines executed their undecipherable job in secrecy.

Somewhat similarly, photography in its analog manifestation consists of two elements: the camera and the film material. Together they form the instrument. Digital photography, in contrast, consists only of the tool – no material of any kind is needed. This means that many basic properties of the finished digital image (such as being black-and-white) are just effects, added in post-processing, whereas a film photographer makes many choices already in picking the material. In any case, photography does not exist as such. There are as many “photographies” as there are different combinations of equipment and materials.

But what should one photograph with the chosen instrument? This is a nasty question, since all things have been photographed a million times already.

I was a writer, an essayist, before I became a photographer, so perhaps I harbored a vague hope that photographic images would offer me some escape from thinking and “having opinions” – that the camera would “carry me far away from intelligence”.

Isn’t the desire to photograph all that is needed!

Yes, but this desire is also a prerequisite. To shoot unwillingly is like speaking without anything to say.

Desire is beyond control. It comes and goes, operates clandestinely. A box of film sometimes sits in my fridge for two years – until I suddenly expose every frame frenetically within a single afternoon at home.

The pictures in this book have been taken at moments like those – when I had cared for the external world. I not only photograph my family but oddities as well. I don’t just take photographs when I’m on a journey abroad but also when treading my everyday routes. When I’m depressed I cease to care for reality and to use my cameras.

My instrument is always present in my pictures. It is not often seen, but nothing would be seen if it were absent.

If my book had a subtitle it would be A Love Affair.

When shooting instant film the materials are more prominent than usual. Like all photographic film, instant film is organic, but since it consists of the developing chemicals, as well as the film itself, its character changes more drastically over time.

Peel-apart or “Type 100” packfilm was a 1960s invention of Edwin H. Land, founder of the Polaroid Corporation. A peel-apart photo is pulled out of the camera as a sandwich where the negative and the positive are placed against each other. They are not separated (“peeled apart”) until the picture is developed. It quite literally operates in secrecy.

Shooting packfilm is a multisensory experience. The cloying or pungent odors of chemicals are a pertinent part of the process and the mechanical, cumbersome cameras often accentuate the physical nature of the activity. Freshly peeled pictures are very fragile, chemical residue on the negative half is caustic and staining and so forth. You have to be careful.

My favorite Polaroid camera is a Pathfinder 120, originally from the 1950s. It was natively made for roll instant film but I converted it to use peel-apart packs instead. This operation required some hacksawing, filing, and strong nerves, but was eventually a great success. Many of the photos in my book are taken with this “conversion”.

Like all love affairs, including happy ones, this, too, is doomed.

As early as 2008, Polaroid had ceased to produce any film, but at that point, Fujifilm still had three different packfilms in production. The first to be discontinued was a black-and-white film called FP-100B and another black-and-white film, FP-3000B was next in line in November 2013. Since FP-3000B was fast (ISO 3200) and my cameras were heavy, I was able to shoot sharp pictures in normal room lightning with exposures as long as 1/8 of a second.

The final blow came in the spring of 2016, when Fujifilm’s management decided to discontinue the last remaining packfilm in existence, colour film FP-100C.

My Pathfinder 120 still has some work to do, as I have stocked some FP-100C.

But of course, the end of the path is only too clearly seen.

There is always a possibility that peel-apart film will be resuscitated in the future, but not very likely in its original form, where ten negatives and ten receptive sheets were stuffed in a small “origami” package. Like a living organism in the course of evolution it was a product of its surroundings, and those have now dramatically changed.

One thing is certain though, the pictures will always remain in my possession – and be forever as real and substantial as my own fingers.

[January 2019]