Eino ja suuri possukysymys on 7–10-vuotiaille kirjoitettu tarina ekaluokkalaisesta Einosta ja hänen oudosta, puhuvasta possuystävästään, joka alkaa kasvaa. Se on tarkoitettu syötäväksi, sillä se on ”sellaista ainetta”. Lopulta Eino kuitenkin päättää jättää syömättä paitsi sen, myös kaikki muut possut, jotka voisivat olla hänen ystäviään, mutta eivätpähän vain satu olemaan.

Tein kirjan yhdessä Ilja Karsikkaan kanssa. Minä kirjoitin tekstin. Ilja kuvitti ja suunnitteli itse kirjan.

Lapsille kirjoittamisen vaikeutta on paikallaan valittaa, koska se on vaikeaa, mutta sen, kuten kaiken, tekevät vaikeaksi ennen kaikkea pikkumaiset aikuiset. Kun kirjoittaa lapsille, kirjoittaa samalla heidän vanhemmilleen. Yritin väistää ”kaksoisvastaanottajan” ongelman kirjoittamalla kirjan sellaisille lapsille, jotka ovat jo oppineet lukemaan itse ja saattaisivat poimia Einon kirjastosta luettavakseen ilman aikuisten suodatustakin. Eläinten syöminen on yksi lastenkirjallisuuden monista ”vaikeista aiheista”, jos ei tabu, mutta jostain syystä (en tosiaankaan ole keksinyt, mistä) eläimet itse esiintyvät lastenkirjoissa henkilöinä rutiininomaisesti. Ihmiset eläimellistetään ja eläimet inhimillistetään, mutta itse ihminen–eläin-jako ja sen moraaliset seuraukset eivät lastenkirjoissa hievahda mihinkään suuntaan. Tämä on omituista.

Einon possukaveri (jonka nimi on Pulla) on kirjassa metafora sisäiselle pohdiskelulle, ongelmalle, joka kasvaa, kunnes rohkeus riittää tekemään vääjäämättömät johtopäätökset. Eino ja suuri possukysymys ajaa avoimesti veganismin asiaa. Eläinten tehtävänä ei ole tulla ihmisten syömiksi. Tämä asia kirjassa sanotaan. Possukysymykseen saadaan vastaus.

Suoruus epäilemättä ärsyttää joitakin lihansyöjävanhempia. Ei saisi ”tuputtaa” eikä ”julistaa”, he sanovat. Tämä on ymmärrettävää. Eihän ole hauskaa, kun omia tekoja ja valintoja arvostellaan. (Tosin lihansyönti on harvoin oikea valinta; kysymys on normin noudattamisesta.) En silti missään nimessä halunnut laimentaa viestiä sopertamalla loppuun, että ”se mitä syö on jokaisen oma asia” tai muuta miellyttävää. Mutta en myöskään halunnut ohittaa sitä ilmiselvää tosiseikkaa, että jokaisen suomalaisen lapsen lähipiiri on täynnä eläintensyöjiä, jotka samalla ovat hyviä ja viisaita ihmisiä. Tämä on jokaisen aikuisenkin vegaanin ja vegetaristin jokapäiväinen kokemus. Ihanat ihmiset tekevät kammottavia asioita. Näin sitä mennään. Eino on täysjärkinen ihminen hullussa maailmassa (joka sivumennen sanoen on täynnä, tupaten täynnä, kirjoja, joissa tuputetaan lihansyönnin sanomaa esittämällä se normaalina asiana, jolla ei kenenkään järkevän ihmisen tarvise vaivata päätään).

Osa Einon dialogista on luonteeltaan filosofista. En tahdo aliarvioida lasten älyä – kykyä vastaanottaa mutkikkaita, joskus myös epätäydellisiä, kokeellisia ajatuskulkuja – mutta mitä sekään haittaa, ettei lukija ymmärrä kaikkea juuri niin kuin tekijä on tarkoittanut?

Toivon, että lihansyönnin normi on kahdenkymmenen vuoden päästä sortunut ja Einon sanoma vanhentunut.